Olin tavallinen pieni tyttö.  Välillä oli huonoja, välillä hyviä hetkiä. Sitten kohtasin elämäni ensirakkauden. Se oli aivan uskomattoman ihanaa. Sain tuntea, että joku oikeasti rakastaa minua, ja välittää minusta. Me vietimme yhden kesän onnellisena yhdessä. Poika oli minua 2 vuotta vanhempi. Kesän jälkeen minulle kuitenkin tuli omituinen olo. Ääni pääni sisällä käski lopettaa koko suhteen. Asiassa oli kaksi puolta. Poika oli ihana ja herkkä, mutta kuitenkin hän oli ehkäpä liian tuttavallinen ja se jotenkin ahdisti minua. Tein päätökseni ja selitin pojalle miksi jätän hänet. Poika murtui, mutta sanoi että ymmärtää tilanteen.

Jonkin aikaa oli ihana vain elää ilman häntä, nautin elämästä. Mutta kuitenkin tunsin sisälläni oudon tunteen vähän väliä. Pelkäsin kesän jälkeen, että vaikka me eroaisimme pojan kanssa, meillä tulisi aina olemaan jotain yhteistä, joka pakosti yhdistää meitä. Vanhoiksi asti. Suunnaton pelko valtasi minut. En tiennyt mitä tehdä. Olinhan aivan tavallinen tyttö. Silloin 8. luokalla ja hyvä oppilas. Minulle tuli olo, että olin jotenkin kamala, olin ajattelematon,  huono lapsi ja jotenkin omituinen. Tuli olo, että olen muuttumassa huonoon suuntaan. Minulle oli kuitenkin suuri helpotus kun sain kuulla ettei minulla ja pojalla ollutkaan pelkoa siitä yhteisestä pienestä nyytistä, joka olisi aina tullut yhdistämään elämämme, vaikka emme sitä olisi halunneetkaan. Olin helpottunut.

 

Kun olin eronnut tästä pojasta, päätin itseni kanssa, etten halua mitään suhdetta, ennen kuin olen täysin valmis pysyvään suhteeseen. Jonkun mielestä saattaa kuulostaa oudolta, että minä, tämän ajan nuori en haluakaan paljon seurustelusuhteita ja kokeiluja vaan vain sen yhden oikean sitten kun sen aika on. Kuitenkin vähän ajan kuluttua tapahtuneesta tutustuin mukavaan poikaan. Hänen kanssaan olimme enemmän kavereita, mutta tunsin sisimmissäni että kummatkin pitivät toisistaan enemmän kuin kavereina. Kumpikaan vaan ei sitä tunnustanut. Välimatka oli meillä niin pitkä ettemme nähneet kovin usein. Eikä meille tullut mitään sen suurempaa kuin hyvä kaverisuhde. 

 

Kului pitkä aika, kunnes tänä kesänä tutustuin ihanaan mieheen. Viimein tuntui siltä että hän on se oikea. Hän oli juuri sellainen, kenen kanssa haluan elämääni viettää. Herkkä ja kunnollinen. Nyt on kuitenkin alkanut tuntumaan siltä , että en pysty hänen tyyppisen kanssa olemaan. Tuntuu, että itse olen jotenkin villimpi ja en pysty olemaan niin herkän miehen kanssa. Tuntuu pahalta sanoa tämä, mutta rakkaus häntä kohtaan on hävinnyt. Aina ennen luulin, että olen itse sen oloinen, että minulla olisi punainen tupa ja ihana, herkkä mies  ja kolme lasta. Mutta tällä hetkellä tuntuu, etten enää haluakaan täysin sellaista elämää mistä olin unelmoinut, mutta en halua mitään railakasta rajua elämääkään.

Pari päivää sitten koin yllätyksen. Se poika, jonka kanssa olin aikoinaan hyvä kaveri, otti minuun yhteyttä. Tulin iloiseksi. Jo siitä, että minulle tuli olo, että vanhat hyvät ystävät vielä muistavat minut, vaikka olenkin hieman muuttunut, ja he haluavat pitää vielä yhteyttä.

Tämän pojan kanssa olen pystynyt puhumaan kaikista vaikeista asioista mitä olen kohdannut. Esim. Kuinka minulla on taas pelko siitä, etten pääse eroon tästä miehestä, jonka kanssa vasta olin. Pelkään taas että meidän välillemme tulee samanlainen tilanne kuin ensirakkaudelleni ja minulle. Emme voi koskaan erota. Aina on joku joka muistuttaa hänestä.

Toisaalta olen onnellinen, toisaalta surullinen.

Olen umpikujassa, en tiedä mitä tehdä.

Täytyykö  minun vain unohtaa kaikki entinen ja aloittaa kaikki alusta. Vai onnistuuko se?. En pysty täysin heittämään menneisyyttäni taakseni.

Mutta siitä on jäänyt haavoja, joita en olisi koskaa halunnut itselleni.Tuntuu kuitenkin, että kaikki nämä tapahtumat ovat kasvattaneet minua. Toivon että kaikki järjestyisi. Voisin aloittaa alusta. Ja löytäisin sen oikean, mistä pienempänä unelmoin.